Tuoreen homokohun innoittamana Facebookiin ilmaantui sivu, jonka nimessä todetaan uljaasti, että "homokielteisyys ei kuulu kirkkooni". Itse pystyn yhtymään tähän, joskaan en tiedä, väittääkö lopulta kukaan, että kirkolla olisi jotain homoseksuaaleja sinänsä vastaan. Provosoivasti voisin väittää, että kirkkokielteisyys ei kuulu homouteeni.

Kiistaa on aiheuttanut kirkon kielteinen kanta samaa sukupuolta olevien parien siunaamiseen. Asiaa voi lähestyä ainakin tasa-arvon ja teologian näkökulmasta. Uskon kumminkin, että moni lähestyy asiaa puhtaasti tunnepohjalta. Tähän viittaisi se, että yksi TV-ohjelma sai suuren eroaallon kirkosta aikaiseksi. Kenelle kirkon, tai puoluejohtaja Räsäsen, kanta samaa sukupuolta olevien parien siunaamiseen tuli uutisena? Tuskin kenellekään. Joskin pitää muistaa, että suomalaisten evankelis-luterilaisilla papeilla on näkemyseroja tässä(kin) asiassa.

Jotkut näkevät, että kirkko on epätasa-arvoinen jättäessään siunaamatta samaa sukupuolta olevat parit. Käsittäkseni tämä tulkinta löytyy helposti niiltä, jotka omaavat arvoliberaalin, puna-vihreän poliittisen näkökannan. Kirkon näkökulmasta kysymyksellä ei ole mitään tekemistä tasa-arvon kanssa; kysymys on teologinen. Kirkon oppi pohjautuu Raamattuun, ja jos Raamattu ei tunne samaa sukupuolta olevia pareja, niin se ei sitten niitä tunne. Ei se ole sen monimutkaisempi kysymys kirkon näkökulmasta.

Itse olen pyrkinyt välttämään ottamista kantaa kirkon siunaamisiin. Tämä siksi, että pidän niitä puhtaasti uskonnollisina kysymyksinä, enkä koe olevani oikea henkilö tulkitsemaan tällaisessa kysymyksessä Raamattua. Tyydyn kirkon kantaan, jään Herran haltuun tässä(kin) asiassa. Jos tulisin valituksi edustajaksi kirkolliskokoukseen, joutuisin opiskelemaan aiheesta paljon lisää, ennen kuin uskaltaisin ottaa jonkun tietyn kannan.

Entinen opettajani kertoi aikoinaan, kuinka hän oli jälkeenpäinkin naureskellut minun koulussa käymälle aikakauslehtikeskustelulle. Olin tosissani puolustanut Suomen Kuvalehteä Seiska-lehteä vastaan, mitä taas luokkakaverini puolusteli kovasti. Jälkeenpäin ajateltuna totuus lienee pikemminkin se, että ne molemmat ovat oman segmenttinsä huippuja Suomessa.

Toisin kuin Seiskaa, Suomen Kuvalehteä olen lukenut enemmän ja vähemmän aktiivisesti jo vuosia. Olen ollut Suomen Kuvalehden tilaaja jo monta kuukautta ja mikäli en täysin väärin muista, vasta eroamisaalto kirkosta antoi Suomen Kuvalehdelle syyn kirjoittaa homoseksuaalien asioista pääkirjoitukseen. Kaikki muut lehdet ovat kirjoitelleet niistä Kokoomuksen kesäisestä puoluekokouksesta lähtien.

”Kirkkoa tarvitaan, koska me ihmiset olemme sitä mitä olemme. Ihminen tarvitsee sitä, jottei joutuisi aivan hukkateille, yhteiskuntana ja yksilönä. Vahva luterilainen kirkko on Suomelle kansaa yhdistävä ideologia, myös siitä eronneille harjoitusvastustaja.” Näin Suomen Kuvalehden pääkirjoitus 42/2010. Melko radikaalia tekstiä tässä ajassa, mutta pysyn edelleen lehden tilaajana. Ehkä pikemminkin niin, että uskoni tilaukseni jatkumiseen vahvistui.

Koska vanhoillinen Suomen Kuvalehti on nostanut homot pääkirjoitukseensa, uskallan minäkin tämän hetken kuohunnasta sanoa jotain. Kuohunnasta, joka onneksi on laantumaan päin. On täytynyt elää melkoisessa uutispimennossa, jos ei ole tiennyt Päivi Räsäsen ja kirkon kantaa samaa sukupuolta oleviin liittoihin jo ennen taannoista TV2:n ”homoiltaa”. Sen sijaan uskon, että monikaan ei tiedä tämän kohun jälkeenkään, mitä Päivi Räsänen ja kirkko ajattelevat homoseksuaaleista ihmisenä: homoseksuaalit ovat ihmisinä täysin samanarvoisia kuin kaikki muutkin omine iloine ja suruineen.

Päivi Räsänen näkee homoseksuaalisuuden toteuttamisen turmiollisena, eikä kirkkokaan siitä innostu. Joskin pitää muistaa, ettei kirkko innostu esiaviollisesta seksistäkään, harjoitti sitä kuka tahansa. Uskon, että TV2:n ohjelma herätti ihmisissä yleistä närää kaikkea mahdollista kirkollista kohtaan. Päivi Räsäsestä ei pääse eroon, mutta eroaminen kirkosta saattaa vähän piristää murheellista mieltä.

PS. Pidän Timo Soinia populistina, joka irrationaalisesti karsastaa Euroopan Unionia ja on huolissaan talonpoikien asemasta. Poliittisesti hän asettuu äärikeskustaan jonnekin Paavo Väyrysen ja Veikko Vennamon väliin. Siitä huolimatta on jotain, mistä hänessä tykkään: suorapuheisuus. Kun Kokoomus julistaa vihreällä olevan viisi miljoonaa eri sävyä, niin Soini kertoo (Pressiklubi 22.10.2010), että ”kyllä luontoo voi suojella ja elää sen kanssa sopusoinnussa olematta minkään sortin vihreä [poliittisesti]”.

Psst. Onkohan kukaan koskaan kysynyt, mitä mieltä MEP Mitro Repo (SDP) – entinen ortodoksipappi – on homoseksuaaleista, homoliitoista, tai vaikkapa naispappeudesta?

Ylen Homoilta oli mielestäni aika väritön, etenkin kun vertaan sitä vuosien varrella eduskunnassa esitettyihin puheenvuoroihin. Silti se on herättänyt aiempaa voimakkaampia reaktioita puolesta ja vastaan. Päivi Räsäsen mielipiteiden vuoksi suivaantuneet ovat laumoittain eronneet kirkosta ja hänen näkemyksensä kannattajat puolestaan liittyneet Kristillisdemokraatteihin.

Tilanne on surkuhupaisa. Surullista on mielestäni se, että kirkosta lähtevät nyt ne, jotka sinne kuuluisivat jäädä: ne, jotka selvästikin välittävät lähimmäisistään. Huvittavaa puolestaan on se, kuinka Räsänen leijuu joissain kaukaisissa ”olen hyvä ihminen” -sfääreissään puolueensa jäsenhakemuksia, kukkalähetyksiä ja komppausviestejä laskiessaan. Onko hän oikeasti tyytyväinen saavutukseensa?

Taidan kuulua siihen vähemmistöön, joka ohjelman jälkilöylyjä työpaikalla käydessään päätti liittyä kirkkoon. En liittynyt sen vuoksi, että olisin Räsäsen kanssa samaa mieltä. Päinvastoin! 17 vuoden eron jälkeen liityin takaisin kirkkoon sen vuoksi, että olen Räsäsen kanssa täysin eri mieltä. Uskon, että hän ei yksin edusta kirkon kantaa, enkä yksinkertaisesti suostunut kääntämään hänelle toistakin poskeani.

Ymmärrän erittäin hyvin kirkosta eronneita, vaikkakin ajattelen, ettei se ollut tässä tilanteessa paras ratkaisu. Väkevämpi vaihtoehto olisi ollut nimenomaan jäädä kirkon jäseneksi ja vaikuttaa äänestämällä. Seuraavat kirkollisvaalit kun pidetään muutaman viikon päästä marraskuun puolivälissä, ja listoilla on lukuisia ehdokkaita raikkaine ajatuksineen.

Minun uskoni ei ole sitä, että uskoisin Jumalaan tai tapaisin käydä kirkossa edes juhlapyhinä. Minä uskon ihmisiin kirkon sisällä.

Kokoomuksen kirkollisvaalisivusto: http://www.kuunteleekokirkko.fi

Usein hyväksytyilläkin puoluekokousaloitteilla on tapana painua lyhyessä ajassa johonkin vähemmän tärkeään mappiin puolueesta riippumatta. Nyt tähän kaavaan on tullut poikkeus; seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asioista on mediassa puhuttu paljon. Viimeisimmät uutiset spekuloivat jo kirkollisveron laskulla ja Kokoomuksen eduskuntaryhmän nuivalla suhtautumisella ns. sukupuolineutraaliin avioliittolakiin.

Keskustelu on saanut vauhtia Helsinki Pride-tapahtumaan tehdystä kaasuiskusta. Stubb ja Halonen tuomitsivat iskun, Päivi Räsänen epäili sen olevan kansan vastareaktio ”eliitin” arvoliberalismille ja KD:n Asmo Maanselän viesti lienee se, että em. vähemmistöt ”kerjäsivät verta nenästään” irstaudellaan. Hanna-Leena Hemming, jonka puoluekanta jääköön mainitsematta, ihmetteli, miksi näistä asioista ylipäätänsä keskustellaan niin paljon, kun valtakunnassa on alati kaikenmoisia mielenilmauksia muutenkin.

Parahin Hanna-Leena, keskustelun taso johtuu osaltaan siitä, että kaasuisku kohdistui ihmisiin. Se oli isku ihmisarvoa vastaan, ja oikeutusta olla oma itsensä. Niin tuomittavia kuin iskut Kokoomuksen puoluekokoukseen olivatkin, ei näitä kahta tapausta voi oikein vertailla keskenään; GP:n isku puoluekokouksessa oli isku Kokoomuksen politiikkaa vastaan, ei yhtäkään ihmistä vastaan. Oikea tapa keskustella avioliittolaista ei ole kaasuttaa viattomia ihmisiä.

Keskustelun yhteydessä on mainittu mahdollisuus, että ev. lut. kirkko (ja käytännössä kaikki muutkin vihkioikeuden omaavat kirkkokunnat) luopuisi vihkioikeudesta. Itse piispa Huovinen on sanonut, että asiaa joudutaan selvittämään. Tämä saattaisi olla tervetullut muutos kirkon tehtäviin; se voisi paremmin keskittyä kirkkotoimintaan ja jättää juridiikan valtiolle.

Keskisuomalaisessa julkaistussa mielipidekirjoituksessa kerrot Pride-paraatin olevan provokaatio perinteisiä arvoja vastaan. Itse olen ajatellut Pride-tapahtuman puhuvan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen puolesta, enkä koe sitä hyökkäykseksi ketään, tai mitään, vastaan; tämä ei ole nollasummapeliä. Mieleeni tulee Neuvostoliitto, jossa oikeutta vaativia ihmisiä tuomittiin neuvostovastaisesta agitaatiosta.

Henkilökohtaisista syistä jouduin jäämään pois Helsinki Pride-tapahtumasta, mutta ainakaan minun edustamani yhdistys – tai puolue – ei rienannut siellä ketään. Päinvastoin: siellä oltiin kaikkien puolesta. Oletko itse ollut Pride-tapahtumissa, koska tiedät kertoa näistä rienauksista?

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen rinnastaminen maahanmuuttajiin ontuu. Pitäisikö vastaavasti vasenkätiset rinnastaa esimerkiksi savolaisiin? Tulkitsen niin, että mielestäsi em. vähemmistöt eivät ole sopeutuneet yhteiskunnan arvoihin. En tiedä, mihin yhteiskunnan arvoihin viittaat, mutta maallinen laki on yksi kokoelma arvoja. Unohditko, että homoseksuaalisuus ei ole ollut kriminalisoitu Suomessa enää vuosikymmeniin?

Puoluekannastasi päätellen saatat viitata myös kristillisiin arvoihin. Tältä osin Suomi on hyvin luterilainen valtio; noin 80 % suomalaisista kuuluu johonkin evankelis-luterilaiseen seurakuntaan. Hiippakuntia kaitsevat piispat totesivat kirjassaan ”Kasvamaan yhdessä” jo 1980-luvulla – pian homoseksuaalisuuden sairausluokituksen poistuttua – homoseksuaalien olevan ihmisiä siinä missä kaikki muutkin omine iloineen ja suruineen. Siis oikeutettuja armoon.

Annat ymmärtää, että seksuaali-, tai sukupuolivähemmistöön kuuluva on tehnyt arvovalinnan kuulumalla vähemmistöön. Ehkä et tiennyt, että yksittäinen ihminen ei voi itse valita kuulumistaan, tai kuulumattomuuttaan, HLBTI-ryhmään? Em. ryhmä on hyvin heterogeeninen, ja jokainen meistä on yksilö omine arvoineen ja ajatuksineen.

Pyytämällä oikeutta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille en pyydä oikeuksien karsintaa näihin ryhmiin kuulumattomilta. Hartaana luterilaisena en halua tuhota perinteistä avioliittoa, uskonnonopetusta, suvivirttä, joululauluja, enkä mitään muutakaan, mikä on ihmisille pyhää. Näkökannallani ei kumminkaan ole mitään tekemistä seksuaalisen tai sukupuolisen suuntautumiseni kanssa.

http://www.ksml.fi/mielipide/mielipidekirjoitukset/pride-paraati-on-my%C3%B6s-provokaatio/579061

Kesäkuussa koittaa Kokoomuksen puoluekokous. Sinne on jätetty lähes 200 aloitetta. Itse en ole päässyt näkemään kaikkia aloitteita, mutta Nykypäivä on paljastanut joitakin. Ystäväni kanssa naureskelin, että vuodesta toiseen Kokoomuksen puoluekokouksessa kiertää tietyn aiheen omaavat aloitteet. Ja ehkä hyvä niin; ne tekevät Kokoomuksesta kokoomuksen, moniarvoisen koalition, jonka päätavoitteet ovat yksittäisten ryhmittymien etujen ajamisen yläpuolella.

Yksi vuodesta toiseen puoluekokouksessa pyörivä aloite on nk. sukupuolineutraali avioliittolaki. Asia jakaa kokoomuslaisia selvästi, koska vuosi toisensa perään siitä puhutaan puoluekokouksessa ja toisaalta vuodesta toiseen se joudutaan tuomaan puoluekokoukseen. Myös Kasary on valmistellut aiheesta kannanottoa. Aihe on hyvin monitahoinen, ja on vaikea kirjoittaa sellaista kannanottoa, joka miellyttäisi jokaista kokoomuslaista. Nykypäivän mukaan puoluehallitus pitääkin kysymystä nk. omantunnon kysymyksenä, eikä puoluekuria tulla vaatimaan mahdollisen äänestyksen sattuessa eduskunnassa.

Puoluekokoukseen on jätetty neljä eri aloitetta sukupuolineutraalista avioliittolaista. Tampereen puoluekokouksessa puoluekokouksen kannaksi tuli, että perheiden nk. sisäinen adoptio on OK. Puoluehallituksen vastaus tuoreimpiin aloitteisiin on, että avioliiton solmimisen perusteet tulisi olla aviopuolisoiden päätettävissä olevia kysymyksiä, eikä valtion pitäisi puuttua siihen, mitä sukupuolta tai suuntausta avioliiton solmijat ovat.

Itselleni tämä kysymys on vaikea. Ensinnäkään en koe tuntevani asiaa riittävän hyvin, että uskaltaisin liputtaa selkeästi ”JAA” tai ”EI”. Siksi äänestäisinkin mieluiten tyhjää. On täysin selvää, ettei ketään saa syrjiä sukupuolen tai sukupuolisen suuntautumisen vuoksi. Yhtälailla pidän tärkeänä, että lapsella on lähtökohtaisesti oikeus kahta eri sukupuolta oleviin vanhempiin. Tämä ei tietysti täysin toteudu tämän ajan maailmassa, jossa sodat leskeyttävät ja avioerot repivät perheitä.

Avioliitosta on vaikea puhua Suomessa ottamatta huomioon kirkkokuntia. Mitä ikinä lainsäädännössämme tapahtuu, haluan, että kirkkokunnat saavat jatkossakin pyytää siunausta vain sellaiselle avioliittoinstituutiolle, jota pitävät Raamatun mukaisena. Jos kirkkokuntien oppi ja avioliittokäsitys eivät perustu Raamattuun, mihin sitten?